Pääkirjoitus, Avaruusluotain 3/2010
Suomalaisen avaruustutkimuksen historia on kansainvälisen yhteistyön historiaa, kuten Ari-Matti Harrin kirjoittamasta kansikuvajutustakin ilmenee. Suurissa satelliitti- ja luotainhankkeissa kansainvälisyys näyttää parhaan puolensa: kun osallistujamaista kerätään parhaat ideat ja paras tekninen osaaminen, saadaan parempi avaruusalus kuin mihin yksikään maa olisi pystynyt yksinään. Samalla kustannukset saadaan jaettua niin, ettei aurinkokunnan kaukaisiin kolkkiin lentäminen tule pienillekään maille ylivoimaisen kalliiksi.
Näin toimii välinearvoinen kansainvälisyys: asetetaan puhtaasti tieteellinen tavoite, esimerkiksi Mars-luotaimen rakentaminen. Ryhdytään etsimään taitavimpia tekijöitä. Heitä sattuu löytymään eri maista. Ei kiinnitetä huomiota kansallisiin rajoihin, vaan muodostetaan konsortio tieteellisten kriteerien pohjalta. Tällöin hanke muodostuu kansainväliseksi rationaalisen harkinnan oheisseurauksena.
Toki maiden välisellä yhteistyöllä on aina myös poliittinen ulottuvuutensa. Sen huomioiminen oli tärkeää varsinkin kylmän sodan herkässä ilmapiirissä. Suomelle tarjottu omien kosmonauttien koulututtaminen olisi lähentänyt meitä arveluttavasti Neuvostoliittoon varsinkin länsimaiden silmissä, joten se mahdollisuus oli syytä torjua. Mutta vähemmän dramaattisella yhteistyöllä mittalaitteiden rakennuksessa saavutettiinkin sitten hyviä tieteellisiä tuloksia melko vähin taloudellisin panostuksin, joten kosmonautista kieltäytyminen oli myös epäpoliittisen hyötyharkinnan kannalta viisasta.
Kylmän sodan aikainen tasapainoilun tarve on menneisyyttä, joten naiivimpi voisi luulla, että poliittinen ohjailu olisi vähentynyt ja että tutkimuksen kansainvälisyys pääsisi entistä vapaammin muodostumaan tieteellisten päämäärien tavoittelun rationaalisena oheisseurauksena. Vielä mitä.
Kansainvälisyydestä on tullut tiedepoliittinen fetissi. Sen suunnan ohjailu on vähentynyt, mutta määrään kohdistuvat vaatimukset muuttuvat yhä ideologisemmiksi. Esimerkiksi EU määrittelee monissa tapauksissa tutkimusrahoituksen myöntämisen ehdoksi sen, että hankkeessa on mukana tutkijoita useammasta jäsenmaasta, riippumatta siitä, edistääkö tämä hankkeen tavoitteiden toteutumista vai ei. Suomessa tutkijan kyvykkyyttä arvioitaessa kysytään, montako vuotta tämä on viettänyt ulkomailla – toisarvoista on, mitä tämä on siellä saanut aikaan tai oppinut.
Ohjailun taustalla lienee hyvä tarkoitus. Kansainvälinen yhteistyö on vaivalloista ja kallista, joten jos tutkija jätettäisiin valitsemaan vapaasti, hän saattaisi tehdä yhteistyötä sen tutun ja luotettavan naapuritalon kaverin kanssa mieluummin kuin sen aiheeseen paremmin perehtyneen omituisen kreikkalaiskoheltajan kanssa. Kansainvälisyysvelvoitteilla ajateltaneen neutraloitavan tätä inhimillistä vinoumaa kumppanien valinnassa. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka paljon parempi kumppanin asiantuntemuksen on oltava, jotta se korvaa erilaisista toimintakulttuureista ja yhteisen äidinkielen puutteesta aiheutuvat haitat. Ja löytyykö se paras asiantuntemus aina varmasti jostakin toisesta maasta?
Nuoria tutkijoita ”kannustetaan” eli painostetaan ulkomailla työskentelemiseen. Tavoitteena on, että he tutkimusryhmästä toiseen siirtyessään siirtävät mukanaan myös tietotaitoa ja solmivat samalla myöhemmän yhteistyön kannalta hyödyllisiä suhteita. Peruste on hyvä ja näin asia usein myös toimii. Maasta toiseen vaeltavia tieteen munkkeja ja nunnia tuottava järjestelmä on ihanteellinen niille, joille tutkimuksen tekeminen on elämän pääsisältö. Muilta se evää mahdollisuuden esimerkiksi vakaaseen perhe-elämään tai yhteiskunnalliseen osallistumiseen kotimaassa. Samalla yksilölliset lahjat tukahtuvat. Tiedeyhteisön tuottavuutta ihmisten siirtely tehostanee, mutta omituista on ulkomailla oleskelun pitäminen henkilökohtaisena ansiona ilman tarkempaa perehtymistä sen sisältöön; todellista aloitekykyä, luovuutta ja päättäväisyyttä osoittaa nykyaikana se, joka kykenee luomaan tieteellisen uran kotimaassaan pysyen.
Kansainvälisyys on hyvän tutkimuksen luontainen ominaisuus. Sitä ei tarvitsisi poliittisin sääntelyin tieteeseen pakottaa, sillä se syntyy itsestään, kun asiastaan innostuneet tutkijat etsivät parhaita keinoja toteuttaa suunnitelmiaan. Tutkijoiden yksilöllisyyden ja joidenkuiden epäkansainvälisyyden hyväksyminen vapauttaisi heidänkin taipumuksensa mahdollisimman laaja-alaiseksi yhteiskunnan hyödyksi. Itseisarvoisesta kansainvälistämisestä tulisi siirtyä välinearvoiseen kansainvälisyyteen.
